Otettehan kuitenkin huomioon, että pyöritän myös kahta muuta blogia tämän rinnalla...se tarkoittaa siis sitä, että kaikki tekstit eivät ilmesty tänne, en kerta jaksa kirjoittaa samoja asioita moneen kertaan. Hmm...miksi minulla edes on niin monta blogia (?) Kai siksi, että tosiaankin olen ailahtelevainen jahelposti kyllästyvä...tai sitten vain siksi, että tavoittaisin mahdollisimman monia lukioita,jotka käyvät erilaisilla sivuilla.

|-|-|-|-|-|-|-|-|-|-|-|-|-|-|-|-|-|-|-|-|-|-|-|-|-|-|-|-|-|-|-|

...ja pääsemme aidan toiselle puolelle.

Kun nyt selaan ekan luokan päästötodistustani, se vain vahvistaa käsitystäni ekasta luokasta. En ollut hirveän helppo oppilas, tai no milloin muka olisin ollut. Kaikkien kohadallapitäisi olla, että noudatta koulun järjestyssääntöjä hyvin..no, ainakin noudatin niitä kohtalaisesti. Huonomminkin voisi olla.

Ekalla luokalla tuli myös vastaan iltapäiväkerho. No, toisaalta, sehän oli minulle jo tuttu juttu joten ei se hankalaa ollut. Muistan sieltä aika paljonkin. Teimme lauantamuinien folioista mm. päitä sekä suppiloita joihin laitoimme vettä. Vettä sitten tiputeltiin pisaroina käsivarren sisäpinnalle johon nousi pienia näppylöitä. Erittäin järkevää puuhaa. Iltapäiväkerhossa opin myös tekemään serveteistä ruusuja, kittos Tonzan. Jännäkyllä, osaan vieläkin tehdä kyseisen ruusun (kokeilin tänään) vaikken ole väsäillyt sellaisa vuosiin. Iltapäiväkerhosta muistan vielä ruokailut ja sen, että ruoka tuotiin jostain lähikoulusta. Ne oli metallisisaa bokseissa, kärryissä, joista sitten sai käydä noutamassa sitä. Ihan hyvältä se silloin maistui. Iltapäiväkerhossa (nuortentilalla) oli (ja on varmaan edelleenkin) myös "pehmustettu" huone, huone täynnä patjoja, tyynyjä, vaahtomuovikuutioita ja -palloja. Siellä sitten riehuttiin, oltiin sotasilla, rakennettiin majoja ja peuhattiin muutenkin. Kuuma paikka se oli, voi tientenkin kovalla menollakin olla osaa asiaan.

Ekanluokan jälkeen muutin pois turusta ja kaikki kaverit jäi taakse, valitettavaa kyllä. Aluksi ikävöin heitä paljon. Joillekin soitinkin joskus tai yritin väsätä kirjettä. No, ne kaverit sitten jäivät sinne ja sain uusia kaarinasta. Kuitenkin kaipasin paria aika pitkäänkin, sen huomaa siitäkin, että heidän numeronsa ja osoitteensa olivat pitkään tallessa. Ovat vieläkin. Kymmenen vuotta on pitkä aika.

Lukion ekalle menemine oli melkein yhtä jännää kuin peruskoulunkin, yhtä helppoakin. Pienenä oltiin avoimia ja tutustuttiin helposti toisiin. Nykyään kouluissa on paljon jo porukoita ja niihin on monesti hyvinkin vaikeaa sopeutua. Jostain syystä Juhikseen se ei ollut vaikeaa. Lukion ekassa oli paljon samoja piirteitä kuin peruskoulunkin, erittäinkin paljon. Oli paljon uutta opittavaa niin koulunkäynnitä kuin -tavoitakin. Mutta lopulta kaikki meni hyvin. Kiitos  rakkaitteni <3

Lukiossa ja peruskoullua on kummassakin yksi sama,  hyvin vahva piirre. Ekanluokan jälkeen vaihdoin koulua, en kyllläkään omasta tahdostani , mutta kuitenkin, ja kaverit jäivät sinne. Ja yhteydenpito heihin oli hyvin, hyvin vähäistä (mutta onneksi tärkeimmät ovat palanneet takaisin elämääni <1). Nytten,lukion ekan jälkeen, olen jälleen vaihtamassa koulua..teenkö siis samat virheet taas udelleen? Toivottavasti en.. Tulee ikävä <3 Ja kenties sopudun uuteenkin paikkaan, toivottavasti.

Kymmenen vuotta on pitkä aika...varsinkin erossa...enkä halua tosiaankaan olla eroissa rakkaistani (kenestäkään) enään kymmentä vuotta, en edes vuotta...kymmenen päivääkin tuntuu liian pitkältä ajalta.

Kaksi parasta kouluvuottani ovat olleet ekat luokat...olen ykkönen, ikuinen ykkönen...

Tari on yksi perheensä neljästä sisarruksesta (hänellä on siis yksi isoveli ja kaksi pikkusiskoa). Jä hänen sukunimensä on Sirviö. Hänellä on mopo (ihan kivan näkönen, ja sillä ulkonäöllähän on aina niiin paljon väliä..ja pah). Siinä kaikki faktat jotka hänestä tiedän sillä numeroa ja sähköpostia en tähän viitsi laittaa.

Tutustuin Tariin hänen tullessaan riparille pikkuisekseni. Jostain syystä hän sattui päätymään raamisryhmääni kaverinsa Juhan kanssa. Jostain syystä he olivat hyvin hiljaisia, vaikka lukivatkin ihan hyvin. Hiljaisuus oli sinäänsä jännä asia sillä muuten he pälättivät ja keskustelivat paljonkin. Toisaalta, leirin lopulla he alkoivat kyllä puhumaan jo raamiksissakin, vaikkakin ei ihan niinkuin olisin toivonut, vaan lähinnä väittämään vastaan. (No, ainakin he puhivat.) Piirtämäänkin he suostuivat, vaikkakin lievästi aiheen vierestä...mutta mitäpä siitä.

Tosiaankin, muuten hän puhui hyvinkin paljon, ei kai siis ihmekään, että viihdyimme aika paljon hänen seurassaan, ainakin iltamehun aikaan. Vaikka hän vaikuttikin rauhalliselta tyypiltä, sai häntä silti paikkailla. Eräälle pikkuiselle oli myönnetty lupa käyttää pyörää matkojen kulkemiseen leirin aikana. No, tietenkin Heli päätti ryhtyä ajamaan sillä ja Tari tietenkin istui takana. No, ei se mitään..mutta tietenkin tämä yksi päätti hypätä pois pyörän selästä. Kaiketi laskeutuminen oli suunniteltu pehmeämmäksi kuin se sattui. Tosiaankin sattui, hänelle nimittäin tuli aiakst ilkeän näköinen haava käteen. No, ei siinä sitten muutakuin paikkailemaan...mikä olkin yllättävän hauskaa :)

Nykyään Tari on hieman erilaien...ainakin hänen itsensä mukaan. Hänen elämänsä on hurjenpaa kuin tuo käden satuttaminen. Toisaalta, tuohon ikäänhän liitty aikast paljonkin kaikkea. Mutta, kuule Pikkunen, koita selvitä kaikesta kunnialla <3

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kesäfiiliksen metsästys jatkuu edelleen. Kiitos Muffelle aputarjouksesta, mutta luulen ette pysty auttamaan mitenkään. Ja hei, se tuskin johtuu tummasta pukeutumisestani…miten se nyt muka siitä voisi johtua? Kieltämättä tumma pukeutuminen kesällä ei ole välttämättä mikään maailman viilein ratkaisu (Niin kuin Muffe monesti on avuliaasti huomauttanut, eikä hän hyväksynyt kesämekkoanikaan. Se kun sattui sopivasti olemaan musta.) Kesäfiilistä ei löytynyt eilenkään vaikka istuskelimme Nasun kanssa kauan Prisman parkkipaikan kupeessa katsellen kuinka pojat (joista yhden tunnistimme, vaikka pitkään mietimmekin, ettei se voi olla hän) pelleilivät pyörillään ja söimme jäätelöä. Toffeejäätelöstä kyllä pitäisi löytyä sitä kesäfiilistä kun ei kerta mansikka jäätelöstä löytynyt, vai mitä? No, jos ei niin, sitten ei ja se siitä. Ja sen kestävyydestä.

                      Tähän asti kesäfiilis on yleensä löytynyt vasta muutaman viimeisenä lomapäivänä. Jos halutaan ajatella positiivisesti, niin ajatellaan sitten näin: Onneksi edes silloin. Mutta jos emme halua ajatella positiivisesti niin ajatellaan sitten näin: Vasta silloin. Voi siis ajatella kummalla tavalla vain, niin päästään kuitenkin samaan lopputulokseen: kesäfiilistä ei ole vielä löytynyt!

                      No, jatkan siis kesäfiiliksen metsästystä tästä eteenpäin. Raporttia seuraa perästä. Katsotaan mikäs tilanne on huomenna. Tai kenties viikon päästä. Löytöpalkkio sille joka löytää kesäfiiliksen(i).

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kenties olisi ihan paikallaan valaista pikaisesti yhteistä viikkoamme Kuntenissa. Vai? No, en kummiskaan välitä muiden mielipiteistä vaan teen oma pääni mukaan, jotenka tässä sitten muutama poiminta viikostamme:

Ensinnäkin meillä oli leirihäät, joita valmisteltiin koko päivä. Piti koristella paikat, valmistaa puheet ja ohjelma sekä laatia tarkkaan istumajärjestys, sehän on erittäin tärkeää. Morsiamen valmisteluissa, niin kuin yleensäkin, meni aikaa, mutta hänen puvustaan tuli oikein kaunis. Lopulta, kaikkien valmisteluiden jälkeen, vihkipari oli valmis astelemaan alttarille vihreää lehtimattoa pitkin vannomaan ikuista ystävyyttä toisilleen. Seremonia oli oikein kaunis. Pappi piti kauniin seremonian ja kaaso puheen. Kaikki meni oikein hyvin, eikä Amerikan-serkku, Jormakaan vastustanut heidän liittoaan, vaikka niin kovasti uhkailikin.

                      Seremonian jälkeen vihkipari siirtyi pehmustetulla limusiinillaan juhlistamaan tätä tapahtumaa Karin koristeltuun saliin mehu ja kakkutarjoilun kera. Siellä sitten oli kaikenlaista ohjelmaa, oli lauluja ja leikkejä. Istumajärjestyskin oli onnistunut pienestä hermoilusta huolimatta. Morsiamen sukulaiset istuivat morsiamen puolella ja sulhasen sulhasen puolella. Itse olin sulhasen sukulainen (olisi kivaa tietää, mitä sukua olen hänelle) jotenka päädyin Amerikan-serkun kanssa samaan pöytään. (Jos tilanne olisi ollut aito, sanoisin tässä kohti: Valitettavasti.) Oli mielenkiintoista seurata hänen edesottamuksiaan. Hän ei kerta oikein tuntunut tuntevat suomalaisia käytäntöjä vaan joi esimerkiksi maljan ennen aikojaan, mutta sehän nyt on pieni rike, vai mitä?

                      Sen verran Jorma kuitenkin oli sydämistynyt jostain, että päätti ryöstää morsiamen. Siinä sitten sulhanen joutuikin tekemään kaikenlaista (Laulamaan ja lausumaan runoja. Tunteella.), jotta sai morsiamensa jälleen itselleen. Aikast mielenkiintoista ette Jorma halunnut antaa/luovuttaa morsianta vaikka on itse sulhasen suvusta. Olisihan se ollut jollain tavalla loogisempaa, että joku morsiamen suvusta ei halua luovuttaa morsianta vieraaseen sukuun. Noh, onneksi sulhanen nyt kuitenkin sai morsionsa takaisin ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Toisena asiana mainittakoon tmk:n lapsoset. Näimme heidät kunnolla ensimmäisen kerran kolmantena yönä (jos siis ei lasketa pikaisia ruokalasessioitamme). Silloin istuskelimme pään mukavassa saunahuoneessa (no, ainakin se on mukavampi kuin karin saunahuone, pehmeämmät penkit) jutellen. Väsyneinä kylläkin, ja sen kyllä huomasi. Sen huomasi jutun tasosta ja siitäkin, etten muista illasta käytännössä mitään. Kaksi ensimmäistä, lähes nukkumatonta, yötä ei tosiaankaan takaa, että on kolmantena yönä hyvässä kunnossa. Parhaiten mieleen tästä illasta jäi kaiketi Aksun naurukohtaukset. Ne vetävät vertoja melkeimpä jo Krindenkin naurulle. Ja se on kuulkaas paljon se. Nih. Väsymyksen huomasi myös siitä miten itseäni sinä iltana viihdytin. Oli kyllä erittäin mielenkiintoista selata vartti edestakaisin kahta kuvaa ja seurata kuinka Hippioksun käsi liikkui ylös ja alas. Saahan sen ajan tosiaan näinkin kulumaan. Mutta väsynyttä oli kyllä. Ja on kyllä nytkin. Tai ainakin minä olen. Siis väsynyt. Hmm…viikko on kulunut ja keskimääräinen unimäärä yötä kohden on ollut noin viisi tuntia. Mitä siitäkin oikein voi seurata. Jaa-a…sen näkee huomenna kun on ensimmäinen työpäivä. Ja kello soi jo ennen kuutta. Et moro vaan.

Tosiaan, pikkuset. He olivat aivan ihunia. Tulen tästäkin porukasta muistamaan muutaman varmaan koko loppuikäni. Mainittakoon heistä muutama. Hmm…otetaan ensinnä käsittelyyn vaikkapa Joni. Joni oli häissä pappina, ei yhtään huono valinta. Hän veti osansa hyvin. Viimeisenä päivänä kun oli siivousta, sain patistaa häntä siivoamaan oikein kunnolla. Milloin häntä sai etsiä kaapin päältä milloin sängyn alta. Mutta lopulta kuitenkin hänetkin saatiin siivoamaan, ja hän toi siivoamiseen kyllä hyvää ja kaivattua piristystä (ja pelasti aika pitkälle mutkin siivoamiseltaJ). Jotenka siis kiitos hänelle.

                      Seuraavaksi mainittakoon raamisryhmäni, Janne, Juuso ja Sami. Vaikka heidän kanssaan olikin lieviä ”hankaluuksia”, jos niitä nyt hankaluuksiksi voi kutsua, niin oli heidän kanssa kyllä mukavaakin lukea. He hoisivat hommansa hyvin vaikka frisbee ja pingispöytä heitä kokoajan houkuttelikin. Ja oli ihanaa huomata, että he konfirmaatiossakin halasivat kunnolla, mitä monikaan poika ei tehnyt. Kiitos siis myös heille.

                      Loputkin leiriläiset olivat aivan ihania. Suuri kiitos myös heille <3

Lopuksi mainittakoon myös isoset. Etukäteen tunsin heistä kaksi: Tonzan ja Edvuunan. Oli mukavaa saada viettää heidän kanssaan viikko ja oli hauskaa huomata kuinka hyvin heidän kanssaan tulee toimeen <3 ihanaa <3. Oli myös mukavaa saada tutustua uusiinkin isosiin. Kiitos siis myös Tiialle ja Riinalle. Ja kiitos myös Netalle. Oli mukavaa nähä jälleen kahden vuoden jälkeen.

                      Kiitos myös Paulalle, Millalle (oli mukavaa saada jutella kanssasi) ja Heimolle. Oli aivan ihanaa, että leiristä tuli onnistunut. Kiitos siis kaikille. Kunstenin koko henkilökunnalle ja myös tmk:n lapsosille. Dodiih…toivottavasti muistin kaikki. Okei, vielä varmistukseksi: Suuri Kiitos kaikille!

Ja lopuksi vielä pari ”ilmoitusasiaa”:

1. Tänään eräs rakkaistani siirtyy meidän ”vanhojen” joukkoon. Eli siis, tänään HELI TÄYTTÄÄPI 17 VUOTTA!!!! Erittäin paljon siis onnea hänelle. Paljon onnea rakas.

2. Toisena ilmoituksena tulee myös synttäriasiaa. Eli siis myös toinen on siirtynyt meidän joukkoomme. PALJON ONNEA SIIS MYOS OKSUPOKSULLE!!! Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan,  paljon onnea Poksu, paljon onnea vaan!! (Erittäin musikaalista) Ketsuppi!

Heli palasi tänään Espanjasta <3 ehtikin jo olla kova ikävä. Vaikka juttelimme pari tuntia putkeen, tuntuu siltä kuin emme olisi jutelleet kuin hetken. Aivan liikaa asioita jäi juttelematta...taas! Eihänmeillä koskaan ole tarpeeksi aikaa jutella. Aina jää joku juttu kesken...yleensä hieman useampikin. Mutta tärkentä on, että olemee saanet Helin takaisin luoksemme.