Kymmenen vuotta siitä kun alotti ekan luokan. Muistan kuinka silloin kävelin kouluun ja katselin rakennusta suurin pyörein silmin. Pihalla oli pitkä punainen liukumäki johon ormaalisti olisi tehnyt mieli laskemaan, mutta nyt jännitti aivan valtavasti. Pihalla oli paljon pieniä koulnsa aloittajia, osa tulevia luokkatovereitani. Meidät erotettiin vanhemmistamme ja laitettiin jonoihin, aakkosjäjestykseen,koulun ovien eteen. Osa itki. Jouduin jonoon melkein ensimmöiseksi, taisin olla toinen. Loppumattomalta tuntuneen ajan jälkeen meidät vihdoin päästettiin menemään sisälle. Jännitys laukesi ja pääsimme aloittamaan pitkän taipaleemme koulutiellä.

Kun nyt selaan ekan luokan päästötodistustani, se vain vahvistaa käsitystäni ekasta luokasta. En ollut hirveän helppo oppilas, tai no milloin muka olisin ollut. Kaikkien kohadallapitäisi olla, että noudatta koulun järjestyssääntöjä hyvin..no, ainakin noudatin niitä kohtalaisesti. Huonomminkin voisi olla.

Ekalla luokalla tuli myös vastaan iltapäiväkerho. No, toisaalta, sehän oli minulle jo tuttu juttu joten ei se hankalaa ollut. Muistan sieltä aika paljonkin. Teimme lauantamuinien folioista mm. päitä sekä suppiloita joihin laitoimme vettä. Vettä sitten tiputeltiin pisaroina käsivarren sisäpinnalle johon nousi pienia näppylöitä. Erittäin järkevää puuhaa. Iltapäiväkerhossa opin myös tekemään serveteistä ruusuja, kittos Tonzan. Jännäkyllä, osaan vieläkin tehdä kyseisen ruusun (kokeilin tänään) vaikken ole väsäillyt sellaisa vuosiin. Iltapäiväkerhosta muistan vielä ruokailut ja sen, että ruoka tuotiin jostain lähikoulusta. Ne oli metallisisaa bokseissa, kärryissä, joista sitten sai käydä noutamassa sitä. Ihan hyvältä se silloin maistui. Iltapäiväkerhossa (nuortentilalla) oli (ja on varmaan edelleenkin) myös "pehmustettu" huone, huone täynnä patjoja, tyynyjä, vaahtomuovikuutioita ja -palloja. Siellä sitten riehuttiin, oltiin sotasilla, rakennettiin majoja ja peuhattiin muutenkin. Kuuma paikka se oli, voi tientenkin kovalla menollakin olla osaa asiaan.

Ekanluokan jälkeen muutin pois turusta ja kaikki kaverit jäi taakse, valitettavaa kyllä. Aluksi ikävöin heitä paljon. Joillekin soitinkin joskus tai yritin väsätä kirjettä. No, ne kaverit sitten jäivät sinne ja sain uusia kaarinasta. Kuitenkin kaipasin paria aika pitkäänkin, sen huomaa siitäkin, että heidän numeronsa ja osoitteensa olivat pitkään tallessa. Ovat vieläkin. Kymmenen vuotta on pitkä aika.

Lukion ekalle menemine oli melkein yhtä jännää kuin peruskoulunkin, yhtä helppoakin. Pienenä oltiin avoimia ja tutustuttiin helposti toisiin. Nykyään kouluissa on paljon jo porukoita ja niihin on monesti hyvinkin vaikeaa sopeutua. Jostain syystä Juhikseen se ei ollut vaikeaa. Lukion ekassa oli paljon samoja piirteitä kuin peruskoulunkin, erittäinkin paljon. Oli paljon uutta opittavaa niin koulunkäynnitä kuin -tavoitakin. Mutta lopulta kaikki meni hyvin. Kiitos  rakkaitteni <3

Lukiossa ja peruskoullua on kummassakin yksi sama,  hyvin vahva piirre. Ekanluokan jälkeen vaihdoin koulua, en kyllläkään omasta tahdostani , mutta kuitenkin, ja kaverit jäivät sinne. Ja yhteydenpito heihin oli hyvin, hyvin vähäistä (mutta onneksi tärkeimmät ovat palanneet takaisin elämääni <1). Nytten,lukion ekan jälkeen, olen jälleen vaihtamassa koulua..teenkö siis samat virheet taas udelleen? Toivottavasti en.. Tulee ikävä <3 Ja kenties sopudun uuteenkin paikkaan, toivottavasti.

Kymmenen vuotta on pitkä aika...varsinkin erossa...enkä halua tosiaankaan olla eroissa rakkaistani (kenestäkään) enään kymmentä vuotta, en edes vuotta...kymmenen päivääkin tuntuu liian pitkältä ajalta.

Kaksi parasta kouluvuottani ovat olleet ekat luokat...olen ykkönen, ikuinen ykkönen...